Ajatuksia musiikkikilpailuista

Seppo Kimanen, 23.10.2025

Olin nuorena vahvasti sitä mieltä, ettei luovaan tai esittävään säveltaiteeseen kuulu kilpailu muiden kuin itsensä kanssa. ”Kilpailut ovat hevosille, ei muusikoille”, kuten Béla Bartók taisi sanoa. Enää en ajattele niin. Konserttikävijät vertailevat joka tapauksessa esittäjien ja ohjelmien vaikuttavuutta, salien akustiikkaa, tulkintojen tyylinmukaisuutta, soittimia ja monia muita asioita. Jos tällaista keskustelua ei käydä, on se merkki elävän konsertin kuolemasta. Juuri kilpailut ohjaavat nuorta muusikkoa tavoittelemaan äärirajojaan ja löytämään omat vahvuutensa tai parantamista vaativat heikkoudet.

Tuhansista kuulijoiden ja tapahtumajärjestäjien mielipiteistä muodostuu eräänlainen taiteilijapörssi, jossa joidenkin arvo kasvaa, kun taas toisten arvostus pysyy korkeintaan ennallaan. Pahimmassa tapauksessa taiteilijan maine romahtaa muodin muuttuessa tai julkisuuspaineiden kasvaessa sietämättömiksi. Käytännössä yleisintä on kuitenkin se, että taiteilija unohtuu jo ennen kuin nimi on ehtinyt tulla tutuksi.

Osallistuminen kilpailuun mahdollistaa näkyvyyttä, jollaista ei muuten olisi tarjolla. Rahapalkintoja tärkeämpää saattaa olla uusien tukijoiden löytäminen sekä tietoisuuden kasvattaminen omista kyvyistään. Oppimisen kannalta tuomaristosta saattaa löytyä uusi, entistä parempi opettaja. Pahitteeksi ei ole sekään, että alan parhaimpien kokoontuessa voi verkottua, saada tietoa ajankohtaisista trendeistä ja muiden osallistujien vahvuuksista.

Kilpailut ovat toki herkimmille ahdistavia, kenties jopa lannistavia. Uran ylläpito ja toimeentulo taiteilijana vaatii kuitenkin kyvyn sietää poikkeuksellisia sisäisiä ja ulkoisia paineita. Harva kykenee yksin pitämään yllä menestymisen edellyttämää työtahtia, uudistumaan riittävästi ja luomaan tarvittavat sosiaaliset verkostot. Onneksi musiikkielämä kokonaisuudessaan on laaja. Myös introverteille osaajille voi olla kysyntää, varsinkin nyt kun suurten näyttämöiden ja levy-yhtiöiden rinnalle nousee pieniä yksityisiä konserttijärjestäjiä ja äänitteiden jakelukanavat ovat siirtyneet internetiin.

Kilpailuja on nykyään niin paljon, että nekin joutuvat kilvoittelemaan keskenään parhaista osallistujista ja tuomareista. Vanhoina aikoina mitattiin ensisijaisesti eroja teknisessä osaamisessa ja perusohjelmiston hallinnassa. Nykyään taiturillisia soittajia ja uutta ohjelmistoa on niin paljon, että kilpailujen ohjelmistot ovat yhä laajempia. Se auttaa entistä paremmin erottamaan ne, joilla on oikeasti kykyä menestyä ammatillisesti. Toki suorituspisteiden antaminen taiteessa on edelleen kaukana tieteellisestä tarkkuudesta. Olin kerran tuomaristossa, jossa kilpailun lopullinen voittaja oltiin lähellä pudottaa jo kisan alkuerässä.

Kun moni osaa teknisesti yhtä paljon, syntyvät erot usein kilpailijoiden tyylitietoisuudesta, kyvystä oppia uutta tai jopa lavakarismasta. Tuomaristoissa moni arvioi kilpailijoita yksinkertaisesti sen mukaan, haluaako heitä kuulla uudelleen, vai ei. Olen ollut sellaisenkin kansainvälisen kilpailun tuomaristossa, jota ohjeistettiin pitämään ensisijaisena arviointikriteerinä kilpailijan potentiaali menestyvän uran luomiseen. Silloin mukaan tulee paljon myös ulkomusiikillisia seikkoja, kuten pukeutuminen, lavakäytös, ulkonäkö ja selittämättömäksi mysteeriksi jäävä vetovoima. 

Vain yhden erän ja muutaman kilpailukappaleen perusteella on melko mahdotonta ennustaa, millainen ura odottaa nuorta osallistujaa. Ennen oli mahdollista kiertää maailmaa esittämällä koko elämänsä vain muutamaa konserttoa. Nykyään koko ajatus on mahdoton. Klassisen musiikin tulevaisuus saattaa poiketa suurestikin nykytilanteesta. Vain harvasta voi tulla kansainvälisesti tunnettu solisti. Kilpailuvoittaja voi olla ikionnellinen päästessään johonkin orkesteriin kuukausipalkkaiseen työhön. Tai hän haluaa soittaa kamariyhtyeessä, jossa tulot ovat epävarmat, mutta musiikillinen nautinto kaikkein parasta. Käytännössä monet menestyneimmistä siirtyvät kuitenkin opettajiksi, jolloin musiikillisen ja inhimillisen osaamisen tulisi olla pelkkää soittotaitoa laajempaa.

Olen aina pitänyt Genovassa joka toinen vuosi järjestettävää Premio Paganini -kilpailua vain poikkeuksellisille viuluvirtuooseille tarkoitettuna. Sellainen se on edelleen. Neljä Paganinin kapriisia, Bachin sooloviulukappaleet ja tilaussävellys erottavat tehokkaasti taiturit tavallisista viuluviikareista jo alkuerissä. Maailmanlaajuinen kehitys on kuitenkin johtanut siihen, että kaikki tähän kilpailuun hyväksytyt ovat sillä tasolla, että vaikeimmatkin teokset pystytään esittämään leikitellen. Tänä vuonna ohjelmisto ja muut kilpailuvaatimukset ovat niin monipuoliset, että tavoitteena on selvästikin löytää voittaja, joka olisi paitsi uskomattoman hieno instrumentalisti, myös täydellinen muusikko. Muusikkojen tulevaisuus on epävarma, joten teknisen osaamisen ohella oppimiskyvyn ja -motivaation, tyylitajun, sivistyksen ja asenteen on oltava kunnossa.

Tätä kirjoittaessani kilpailu on vielä kesken, mutta aasialainen voittaja on jo varmistunut. Välieriin on päässyt kolme kiinalaista, kaksi japanilaista ja yksi korealainen. Tarkempi analyysi kilpailusta ja erityisesti sen kahdesta ensimmäisestä erästä, joita seurasin paikan päällä, tulee viikon päästä.